Suomen MM-kisajoukkueen kokoonpanossa ja menestyksessä on tapahtunut merkittäviä muutoksia 2000-luvun aikana

Nämä kaikki muutokset ovat hyvin havaittavissa, kun tarkastellaan Suomen MM-kisajoukkueiden kehitystä 2000-luvun aikana.

Suomen yleisurheilun MM-kisojen joukkueiden kokoja vertailtaessa voidaan havaita, että yksilölajeihin (siis muihin kuin viesteihin) osallistuneiden urheilijoiden määrä oli 2000-luvun alkupuolella tasaisesti noin 20 urheilijaa aina vuoden 2009 Berliinin MM-kisoihin asti. Joukkueen koko oli kuitenkin tasaisesti laskeva Helsingin 2005 kotikisoista aina vuoteen 2015 asti, jolloin laskeva trendi kääntyi. Lontoon kisoihin joukkueen määrä tosin jälleen pieneni, mutta Dohaan matkaava joukkue on jälleen samassa kokoluokassa 2000-luvun alkupuolen kisajoukkueiden kanssa.


Tarkasteltaessa joukkueiden sukupuolijakauman kehitystä, voidaan todeta, että miesten määrä joukkueessa on ollut tasaisesti naisten määrää suurempi läpi koko 2000-luvun aina tuleviin Dohan kisoihin asti, jonne ensimmäistä kertaa koko 2000-luvun aikana lähtee enemmän nais- kuin miesurheilijoita.

Naisurheilijoiden määrän nousu 2010-luvun alusta tähän päivään on erityisen merkittävä, koska 2011 Daegussa suomalaisnaisista kilpailivat vain estejuoksija Sandra Eriksson ja moukarinheittäjä Merja Korpela, mutta Dohaan lähtee ennätyksellisen suuri 14 naisen joukko. Miesten määrä joukkueessa on sen sijaan laskenut varsin merkittävästi 2000-luvun alkuvuosista.


Myös eri lajiryhmien välillä on tapahtunut 2000-luvun kuluessa mielenkiintoisia muutoksia. 2000-luvun alussa heittolajit olivat selvästi Suomen joukkueen suurin lajiryhmä, mutta sen määrässä on tapahtunut merkittävä romahdus. Tätä romahdusta selittävät erityisesti miesten kuulantyönnön sekä naisten keihäänheiton tason romahdus verrattuna 2000-luvun alkuvuosiin.

Muiden lajien edustajamäärät ovat olleet melko tasaisia läpi 2000-luvun, tosin sekä pikamatkoilla että hyppylajeissa 2000-luvun alun vahvempien vuosien jälkeen koettiin notkahdus 2010-luvun taitteessa, minkä jälkeen urheilijoiden määrä näissä lajeissa on jälleen kääntynyt nousuun. Keskimatkoilla puolestaan edustus on ollut varsin vähäistä, ja Sara Kuivistosta tuleekin Dohassa ensimmäinen suomalaisjuoksija keskimatkoilla sitten Helsingin kotikisojen vuonna 2005.


Yksittäisistä lajeista keihäänheitto on edustuskertojen (= yhden urheilijan yksi osallistuminen arvokisoihin) määrässä mitattuna sekä miesten että naisten puolella ollut vahvin suomalaislaji. Tosin naisten puolella nämä edustuskerrat painottuvat 2000-luvun alkuun, sillä 2010-luvulla ainoastaan yksi suomalainen naiskeihäänheittäjä on päässyt mukaan MM-kisoihin.

Miesten puolella muita vahvoja lajeja ovat olleet 50 km kävely, moukarinheitto sekä kuulantyöntö, jossa tilanne on kuitenkin varsin samanlainen kuin naisten keihäässä, eli edustuskerrat painottuvat 2000-luvun alkuvuosiin. Itse asiassa vuoden 2007 Osakan MM-kisojen jälkeen mieskuulantyöntäjiä ei joukkueissa ole ollut. Naisten puolella vahvoja suomalaislajeja ovat keihään lisäksi olleet moukarinheitto sekä 3000 metrin esteet.

Eri lajien edustuskertoja tarkastellessa on myös huomioitava, että joihinkin lajeihin Suomi ei ole saanut yhtään edustajaa koko 2000-luvun aikana. Tällaisia lajeja ovat miesten ja naisten pitkät ratamatkat (5000 m ja 10000 m), miesten 400 metriä ja 20 km kävely sekä naisten kuulantyöntö.



Suomen joukkueen menestys 2000-luvun kuluessa on jonkin verran vaihdellut. Pistesijojen ja mitalien määrää tutkittaessa mielenkiintoisin huomio on se, että suomalaisnainen ei ole sijoittunut kahdeksan parhaan joukkoon sitten Helsingin MM-kisojen 2005, jolloin Paula Tarvainen oli naisten keihäänheitossa kuudes. Mitaleille naiset eivät ole yltäneet kertaakaan koko 2000-luvun aikana, vaan edellinen mitali on Mikaela Ingbergin Göteborgin MM-kisoissa vuonna 1995 saavuttama keihäänheiton MM-pronssi.


Miesten puolella menestys on ollut aaltoilevaa ja kahdeksan parhaan joukkoon sijoittuneiden urheilijoiden määrä on vaihdellut välillä 0–5. Eri lajeja tarkastellessa voidaan todeta, että keihäänheitto on kannatellut suomalaista yleisurheilua, koska 2010-luvulla vain moukarinheittäjä David Söderberg on yltänyt keihäsmiesten lisäksi kahdeksan parhaan joukkoon.

Kun vielä lopuksi tarkastellaan finaaliin yltäneiden urheilijoiden määrissä tapahtuneita muutoksia, voidaan todeta, että joukkueen yleinen iskukyky on laskenut varsin selvästi 2000-luvun alusta. Edmontonin MM-kisoissa 2001 peräti 10 urheilijaa ylsi omassa lajissaan loppukilpailuun, kun taas Lontoossa 2017 tähän pystyi ainoastaan Tero Pitkämäki.

Myös finaalipaikkojen määrässä naisten tason romahdus on ollut merkittävää, sillä sitten vuoden 2007 ja Tarvaisen keihäänheiton finaalipaikan, on ainoastaan seiväshyppääjä Minna Nikkanen yltänyt samaan Pekingissä 2015.


Suomen joukkueen kokoonpanon ja menestyksen kehityksen tarkastelu osoittaa siis, että vahvojen 2000-luvun alkuvuosien jälkeen sekä joukkueen koko että menestys kääntyivät laskuun. Huomioitavia asioita ovat olleet erityisesti naisurheilijoiden sekä heittolajien urheilijoiden määrän romahdus 2000-luvun kuluessa.

Dohan MM-kisat tosin tuovat tähän naisten osalta muutoksen, sillä Qatariin matkustaa ensimmäistä kertaa koko 2000-luvun aikana enemmän suomalaisnaisia kuin suomalaismiehiä. Lähiviikot puolestaan osoittavat, onnistuuko Dohan joukkue kääntämään myös menestyksessä pitkään jatkuneen laskusuhdanteen uudeksi nousukaudeksi.