Kotimainen hiihtokausi alkaa olla paketissa ja edessä ovat ne kuuluisat palautepalaverit.
Hiihtäjät antavat oman palautteensa valmentajilleen, niin henkilökohtaisille kuin maajoukkueen valmennusjohdolle. Ja valmentajat puolestaan kertovat urheilijoilleen, mitä tehtiin hyvin ja mitä olisi voitu tehdä paremmin.
Jotta keskustelu ei jäisi liian pienen piirin pilkun pyörittelyksi, niin hiihtäjiä ja valmentajia olisi hyvä herätellä sen mukavuusalueen ulkopuolelta. Moni kestävyyslajien valmentaja onkin vaatinut herätystä koko kestävyysvalmennukseen.
Olen keskustellut useiden entisten huippu-urheilijoiden ja valmentajien kanssa. Osa heistä vaikuttaa yhä valmennuksessa, mutta ei suoraan nykyhuippujen taustalla. Heidän sanoman voisi purkaa yhteen lauseeseen: Suomessa junnataan liiaksi paikallaan!
Mitä he tuolla tarkoittavat? Sitä, että valmennus ei ole tarpeeksi, sanotaan nyt suoraan, kovaa siinä iässä kun urheilijan elimistö selviytyy parhaiten kovastakin kuormituksesta. Eli siis koska? Valmentajien mukaan 17-20 vuoden iässä.
Mennään ajassa taaksepäin, vuoteen 1972. Suomalainen kestävyysurheilu nousi silloin maailman kärkeen,
Lasse Viren voitti Munchenin olympialaisissa kaksi kultaa 23-vuotiaana ja
Pekka Vasala yhden 24-vuotiaana.
Kun katsotaan Suomen hiihtomaajoukkueen ikärakennetta ja peilataan sitä edellä kerrottuun, niin otsalle nousee hiki.
Nykyään tuon ikäisi pidetään vielä tulevaisuuden lupauksina, joiden pitää vielä harjoitella tasaisen jumputtavasti kestävyysominaisuuksia, että jaksavat sitten joskus hiihtää tai juosta kovaa.
Harri Kirvesniemi on arvostellut nuorten hiihtäjien harjoitusmetodeja liian kevyiksi.
Juha Väätäinen on tehnyt saman juoksijoiden kohdalla. Kummankin mielestä nuoret harjoittelevat liian alhaisilla tehoilla, eikä heistä näin koskaan tule arvokisojen voittajia.
Kun katsotaan Suomen hiihtomaajoukkueen ikärakennetta ja peilataan sitä edellä kerrottuun, niin otsalle nousee hiki. Missä ovat ne 20-23 vuotiaat kovat nuoret, jotka voisivat nousta vuoden-kahden sisällä hiihtomaailman terävimmälle huipulle?
Niinpä.
Ja tässä vaiheessa maajoukkueen valmennusjohdon pitäisi juosta peilin äärelle ja kysyä siltä kuvajaiselta, edustanko varmasti sellaista valmennuslinjaa, joka tuo nuoret maailman huipulle? Tuo kysymys voi tuntua lapselliselta, mutta jos sitä ei itselleen esitä, tekee todella suuren karhunpalveluksen juuri niille nuorille, joita valmentaa.
Urheilijalle on vain yksi ura, valmentajalla valmennettavia saattaa olla jopa kymmenen. Valmentajan onnistumisprosentti voi siis olla omasta mielestä vaikka 20, saisihan hän silloin vietyä huipulle kaksi urheilijaa. Niiden kahdeksan, "väärin valmennettua" tuo prosentti tuskin ilahduttaa.
Juuri nyt suomalaisessa hiihtovalmennuksessa peilille löytyy käyttöä. Jos ollaan rehellisiä, niin aika harva valmentaja voi olla tyytyväinen näkemäänsä. Ja juuri rehellisyyttä ja itsensä päivittäistä haastamista valmennuksessa tarvitaan.
Juuri nyt alkavat ne viikot, jolloin valmentajien ja hiihtäjien on oltava rehellisiä itselleen.
Myös urheilijan pitää haastaa paitsi itsensä, myös valmentajansa ja valmennuslinja. Urheilijan pitää olla varma, että sovittu valmennuslinja kehittää häntä koko ajan. Ja jos ei kehitä, eikä valmentajan kanssa löydetä keinoja uusia linjaa, pitää vaihtaa valmentajaa.
Suomessa urheilija-valmentajaparit hakkaavat aivan liian usein päätä seinään. Kummankin pitäisi olla valmis uuteen, eikä pitää vanhasta kiinni vain sen vuoksi, että näin on aina ollut. Suomessa pitäisi ymmärtää se, että valmentaja joka on tehnyt nuoresta hiihtäjästä ikäluokkansa huipun, ei välttämättä ole se valmentaja, jota tarvitaan siihen seuraavaan loikkaan.
Ei ole valmentajalle häpeä luopua urheilijasta hänen uransa tähden. Se on itse asiassa erittäin kunnioitettava teko ja sitä pitäisi arvostaa niin liitossa, seurassa kuin urheilijan itsensäkin.
Juuri nyt alkavat ne viikot, jolloin valmentajien ja hiihtäjien on oltava rehellisiä itselleen.