System error

Lahden 2017 menestys, viisi hiihtomitalia ja olympiamenestys loivat ehkä liian kovat odotukset Seefeldiä ajatellen. Toisaalta, nythän menestystä odotettiin juuri samoilta hiihtäjiltä, jotka niittivät mainetta Lahdessa ja Pyeongchangissa. Iivo Niskanen pystyi vastaamaan osittain huutoon 15 kilometrin pronssilla, mutta Matti Heikkinen ja Krista Pärmäkoski eivät toistaiseksi ole siihen pystyneet.

Iivo hiihtää nyt jokseenkin samalla tasolla kuin viime vuonna ja Lahdessa, mutta nyt hänellä ei ole ollut väline-etua. Ja kuten olemme huomanneet, Keski-Euroopan vesikeli on jotain aivan muuta kuin Suomen vesikeli. Suomalaisilla ei ole tuohon keliin täydellisiä suksia eikä huoltokaan ole onnistunut täydellisesti.

Heikkinen hiihtää nyt viimeisiä kilpavuosiaan, eikä vauhti vaan enää riitä parempaan. Heikkisen putoaminen "kävelyvauhdista" Norjan ja Venäjän kyydistä viestin kolmannella osuudella merkitsi pronssin lipumista Ranskalle.

Pärmäkoskikaan ei ole päässyt samalle tasolle kuin kahtena aikaisempana vuonna. Kristan ongelmat on helpompi paikallistaa. Pärmäkosken valmentaja Matti Haavistosta tuli maajoukkueen päävalmentaja ja samalla se merkitse sitä, että Haaviston oli tingittävä yhteistyöstään Kristan kanssa. Julkisesti Haavisto tätä tuskin myöntää, mutta hiihtoympyröissä asiasta on jo keskusteltu.

Haavistolle kävi samalla tavalla kuin Hannu Kankaalle aikanaan. Kangas teki Tero Pitkämäestä maailman parhaan keihäsmiehen, mutta kun Kangas valittiin liiton keihäsvalmennuksesta vastaavaksi, pysähtyi Pitkämäen kehitys.

Tähän kulminoituu oikeastaan koko suomalaisen urheilujärjestelmän suurin ongelma. Parhaat valmentajat eivät voi keskittyä vain muutaman urheilijan valmentamiseen, kun sillä ei elä. Kangas on opettaja, Haavisto poliisi. Kumpikin rimpuili virkavapaalla, mutta kun yksilövalmennuksesta ei saanut rahaa, oli heidän tehtävä valinta: joko lopettaa yksilö valmentaminen tai ryhtyä liiton päävalmentajaksi.

Suomessa valmentamisella saa laajamittaisesti leivän vain palloilulajeissa. Yksilölajeissa valmentajat saavat korkeintaan kilometrikorvauksia, oikeasta palkasta ei ole tietoakaan. Poikkeuksen tekevät liiton vastuuvalmentajat.

Urheilijatkin pitävät itsestään selvyytenä sitä, että heidän valmentajansa pitää vain olla ylpeitä siitä, että saavat valmentaa heitä. Harva edes harkitsee 10-20 prosentin antamista palkintorahoistaan valmentajalleen.

Valmentajien arvostuksen puute taas alkaa näkyä siinä, että nykyisin huipulle pyrkivien valmentajina ovat aivan liian usein ja liian pitkään heidän vanhempansa.

Millainen on sitten suomalaisen hiihtourheilun tulevaisuus?

Tietenkin tulevaisuutta on. Lahden 2001 jälkeen hiihtäjät ovat tuoneet MM-kisoista 8 kultaa, 2 hopeaa ja 14 pronssimitalia. Kun Haavisto saa koottua rivinsä ja valmennus on taas tehokkaasti johdettua ja päämäärätietoista, eikä arvokisoihin valmistauduta kuka missäkin leireillen, niin kaikki voi muuttua. Lahjakkuuksia löytyy ja osa heistä sai Seefeldissä arvokisakasteensa.

Mäessä ja yhdistetyssäkin on uskottava tulevaisuuteen. Muistutettakoon mieliin, että edelliset mäki- ja yhdistetyn mitalit tulivat Sapporon kisoista 2007. Yhdistetyssä on vielä pieni sauma joukkuekisan mitaliin, sillä saataisiin poikki 12 vuoden kuiva kausi.

Ja voivathan Iivo ja Krista vielä yllättää ja ottaa mitalit kuninkuusmatkoilta, 30 ja 50 kilometrin kisasta. Kovin todennäköistä se ei ole, mutta mahdollista kyllä.

Kauden jälkeen on kuitenkin käytävä rehellinen keskustelu valmennuksesta, sen linjoista ja toteutuksesta. Systeemi ei voi olla errorissa.