Yleisurheilun juniorivalmennuksen väliarvio

Jutun kirjoittaja Eemeli Kaartinen toimii Kenttäurheilijat-58:n nuorisovalmennuspäällikkönä.

Yleisurheilussa on kymmenessä vuodessa koulutettu laaja joukko uuden polven valmentajia nykyisen juniorivalmennuksen linjan mukaisesti. Heidän käsissään on pitkälti alle SM-ikäisten yleisurheilijoiden valmennus Suomessa. Vuosikymmenen mittaisen ajanjakson perusteella voi jo tehdä päätelmiä nykylinjan vahvuuksista ja heikkouksista. Tässä kirjoituksessa pohditaan lajiryhmien tason muutosten ja muiden yleisurheilun ilmiöiden yhteyttä juniorivalmennuksen linjoihin. Samalla halutaan herättää laajempaa keskustelua juniorivalmennuksen tilasta ja linjoista.

Kenttälajit alavireessä, pikajuoksut vahvoilla

Huippu-urheilu-uutisten numerossa 4/19 Jarmo Mäkelän artikkeli esitteli tarkoin Suomalaisen yleisurheilun tason kehitystä edellisen 25 vuoden ajalta yleisen sarjan ja 19-sarjan osalta. Moniottelupohjaisuuden ajatus on lyönyt läpi juniorivalmennuksessa mutta siitä huolimatta otteluiden laaja taso on vajonnut, vaikka naisottelun kärki on tällä hetkellä kova.

Samaan aikaan pikajuoksujen taso on hyvä ja naisten aitajuoksun osalta kaikkien aikojen huipussaan. Isojen seurojen isoissa harjoitusryhmissä usein käytännön sanelemana ajaudutaan tekemään pikajuoksupainotteista harjoittelua. Isoja ryhmiä on helpompi liikuttaa juoksemalla kuin kenttälajien parissa.

Mikä koituu pikajuoksujen eduksi, näkyy taas kenttälajien alhona, erityisesti heittojen. Viime vuosikymmenen aikana perinteisiä ”heittoseuroja” on kadonnut kartalta. Valmentajapolvien vaihtuessa tapa liikuttaa lapsia on muuttunut, eikä lajitekniikoiden erityisosaaminen ole siirtynyt eteenpäin.

Pitkän linjan valmennuspäällikkö Jari Kataja Janakkalan Janasta on huolissaan kenttälajien tilasta: ”Stereotypia isojen kaupunkien juoksuseuroista ja pienempien kuntien kenttälajiseuroista näyttää pitävän paikkansa, kun katsotaan esimerkiksi tämän vuoden aikuisten ja nuorten SM-hallien osallistujalistoja. Harjoitusten organisoinnista ja teettämisestä puhutaan paljon jo yleisurheiluohjaajatutkinnosta lähtien. Silti kenttälajit tahtovat jäädä juoksemisen jalkoihin käytännön harjoitustilanteissa.”

Kuinka juniorivalmennuksen linja toteutuu käytännössä

Moniottelupohjainen juoksemiseen perustuva määräharjoittelu, näin tarkalleen ottaen määriteltiin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla tulevaa juniorivalmennuksen linjaa. Määritelmä kuulostaa hyvältä, mutta kuinka sitä onnistutaan välittämään eteenpäin liiton valmentajakoulutuksissa ja miten se toteutuu käytännössä seurojen harjoitusryhmien tasolla? Miten arvioivat juniorivalmennuksen linjoja luomassa olleet henkilöt sen käytännön toteutumista tänä päivänä?

Suomen Urheiluliiton nuorisopäällikkönä 2003-2005 ja nuorisovalmennuspäällikkönä 2006-2009 työskennellyt Marko Ahtiainen lähtee purkamaan asiaa junioriurheilijan harjoittelun vaatimusten kautta:

”Kilpaurheilevien lasten tulisi liikkua ja harjoitella lapsuusiässä 16 – 19 vuotiaaksi asti vähintään 20 tuntia viikossa. 11-sarjan urheilijalla tästä noin puolet tulisi olla ohjattua lajiharjoittelua, ja sen osuus kasvaa vuosittain. Mikäli tähän päästään on varmasti mahdollista saada riittävät perusominaisuudet ja taitotaso huippu-urheilussa vaadittavaan harjoitteluun lajista riippumatta. Kannattaa kaivaa esille esimerkkejä menestyneiden urheilijoiden lapsuus- ja nuoruusajan harjoittelusta ja muusta liikunnasta. Peilaamalla omaa harjoittelua näihin esimerkkeihin, voi saada käsityksen oman tekemisen tasosta. Moniottelupohjaisuuden ja juoksemisen ajatus näyttää kyllä toteutuvan seuroissa, mutta harjoitusmäärät jäävät varsin vähäisiksi. Pari-kolme kertaa viikossa harjoittelevilla valmennuslinjan ydin ei voi toteutua.”

Mika Vakkuri, entinen urheiluliiton otteluiden lajivalmentaja, on aikanaan itse ollut luomassa valmentaja- ja ohjaajakoulutuksissa käytettäviä materiaaleja ja toimii moniotteluosioiden kouluttajana edelleen. Vakkuri näkee, että juokseminen ja erityisesti juoksemisen määrä on se osuus, joka juniorivalmennuksen linjan käytännön toteutuksessa ontuu.

”Monipuolinen juokseminen ja määräharjoittelu ei tarkoita vain kilometrien keräilyä lenkkeilemällä, vaan juoksemista monipuolisesti vauhdeilla, jotka palvelevat naisottelijoilla 200 ja 800 metrin ja miehillä 400 ja 1500 metrin matkoja. Tämän tyyppistä juoksemista pitää sisällyttää jo alkuveryttelyihin. Kun juoksupohja on vahva, sen päälle voidaan tehdä vielä varsinainen harjoitus. Juniorien valmentajilta toivoisin aktiivisempaa ohjausta veryttelyihin, perinteisen kentän kiertämisen sijasta veryttelyjuoksu voi olla myös paljon mielikuvituksellisempaa. Ulkotiloja pitäisi käyttää rohkeammin myös talviaikaan.”

Monipuolisuuden käsite

Miten monipuolisuus on ymmärretty juniorivalmennuksessa ja voiko harjoittelu olla monipuolista ilman moniottelupohjaisuutta? Pitäisikö monipuolisuuden käsitettä kirkastaa?

Ahtiainen avaa monipuolisen harjoittelun taustoja; ”Monipuolisuuden toteutuminen ei edellytä ottelupohjaista harjoittelua. Se vaatii kuitenkin eri ominaisuuksien monipuolista kehittämistä hyvinkin suurilla määrillä noin kymmenen vuoden aikajaksolla 6 – 8 vuotiaasta aina 16 – 19 vuotiaaksi. Kaikkien lajien osalta paljon nopeaa tekemistä koko keholle, monipuolista hyppely- ja loikkaharjoittelua, kehon hallintaa parantavaa harjoittelua ja riittävästi hengitys- ja verenkiertoelimistön kuormittamista.

Varmasti esim. monelle heittäjälahjakkuudelle lentopallo, uinti ja hiihto ovat parempia oheislajeja kuin vaikkapa korkeushyppy. Yleisurheilun kaikki perustaidot on mahdollista oppia, kun esimerkiksi kesälomat vietetään aktiivisesti yleisurheilemalla eri lajeja urheilukentällä alakouluikäisenä.”

Myös Kataja ja Vakkuri ovat samoilla linjoilla: ”Monipuolinen harjoittelu ei tarkoita vain eri lajitekniikoiden hallintaa, vaan ennen kaikkea ominaisuuksien harjoittamista monipuolisesti.”

Vakkuri tunnetaan Miia Sillmanin ja Elmo Savolan valmentajana, hän antaa esimerkin huippuottelijoiden harjoittelusta: ”Miialla vain noin 30% harjoittelusta on kilpailunomaista lajitekniikoiden harjoittelua. Elmolla osuus on hieman enemmän, noin 40%.”

Saavatko pojat toteuttaa itseään?

Hyvin tunnistettu ongelma tämän päivän yleisurheilussa on poikaharrastajien kato, joka heijastuu jo negatiivisesti miesten yleisen sarjan tasoon. Voidaanko juniorivalmennuksen lähtökohdista löytää syitä poikien vähäisyyteen?

Yleisurheilun suurin aloittamissesonki osuu 7-9-ikävuoteen. Silloin lajiin tulee sisään fifty-fifty poikia ja tyttöjä. Aloittamista seuraavina vuosina yleisurheilu onnistuu kuitenkin pitämään poikaurheilijat huomattavasti tyttöjä heikommin. Asian tiimoilta on jo muutaman vuoden toiminut erillinen poikaprojekti.

Asiaa on pohdittu harjoituksellisista näkökulmista, mutta onko ongelmaa lähestytty koulutettavan valmennuslinjan kautta? Tarjoaako juniorivalmennus pojille kokemuksia itsensä toteuttamisesta ja onnistuuko se ruokkimaan heidän motivaatiotaan?



Kataja pohtii myös Janakkalassa kohdattua poikaongelmaa: ”Nuori harrastaja voi jo melko pian kokea jonkun tietyn lajin omakseen, ehkä jo ennen harrastuksen aloittamista. Jos seurojen juniorivalmennusryhmissä harjoittelu muodostuu massojen liikutteluksi juoksemalla, on varmaa, että heittävät pojat turhautuvat ja katoavat. Jos taas lajitekniikoita opiskellaan moukarinheitosta kävelyn kautta seiväshyppyyn parin viikkoharjoituksen intensiteetillä, oma mielilaji sattuu kohdalle kovin harvoin. Palloilulajien eduksi on laskettava se, että harrastaja saa käytännössä joka harjoituksessa olla tekemisissä sen asian kanssa, jota hän on tullut harrastamaan”.

Ahtiainen ja Vakkuri muistuttavat, että lapsen pitää saada toteuttaa itseään. ”Mikäli lapsella on intohimo johonkin tiettyyn lajiin, voi sitä painottaa hyvinkin nuorena, mutta monipuolisen pohjan vaatimusta unohtamatta.”, Ahtiainen toteaa.

Kataja pohtii, muuttuuko laji yhä enemmän ”tyttöjen näköiseksi” ryhmien ollessa usein tyttövoittoisia ja naisvalmentajien vetämiä.

”Kilpaileminen on yleisurheilun ydintä ja se kiehtoo poikia, kilpailullisuutta pitäisi olla enemmän myös harjoittelussa. Toimenpiteet poikaongelman selättämiseksi pitää aloittaa jo nuorimmasta yleisurheilukouluikäluokasta lähtien, silloin kun tyttöjä ja poikia on vielä yhtä paljon”

Aluepäällikkö Mika Tyrkkö Suomen Urheiluliitosta kuitenkin vakuuttaa huolestuneille, että poikayleisurheilun ongelmat on jo huomioitu liiton koulutuksissa.

Miten juniorivalmennuksessa suhtaudutaan ominaisuuksien harjoitteluun?

Naisten kestävyysjuoksu on aallonpohjansa ohittanut, mutta miesten tason vajoamiselle ei näy loppua. Asia on tietysti herättänyt kestävyyspiireissä suurta huolta. Onko kestävyyden harjoittaminen jäänyt junioreilla ensimmäisenä muiden asioiden jalkoihin? On laajalti tunnustettua, että perinteinen yleisurheilukoulutoiminta ei ohjaa tehokkaasti kestävyysjuoksijan polulle. Ajatellaanko kestävyydestä liian usein niin, että se ei ole ajankohtainen ominaisuus, sitä ehtii aina harjoittaa myöhemminkin?

Kestävyysjuoksuvalmentaja Joni Oilinki allekirjoittaa näkemyksen, että kestävyysharjoittelu jää usein liian pieneen osaan seurojen junioriharjoituksissa. Hän muistuttaa, että kestävyyden harjoittamista pitäisi ujuttaa sisään jokaiseen harjoitukseen verryttelyjen kautta: ”Hyvä nousujohteinen verryttely saa kestää puolikin tuntia, viiden minuutin kävelyhölkkä ei riitä. Kestävyysjuoksusta kiinnostuneille pitäisi tarjota myös varsinaisia juoksuharjoituksia nykypäivän monipuolisuusmallin harjoitusten ohessa.”



Oilinki haluaa haudata kestävyysharjoitteluun liittyvän myytin: ”Liian usein saa kuulla, että juoksemalla paljon tai juoksemalla hiljaa tulee hitaaksi. Kaikki juokseminen kehittää juoksua ja hitaaksi tullaan vain, jos ei juosta riittävästi myös kovilla vauhdeilla.”

Entä ovatko käsitykset voimaharjoittelusta SM-kilpailuikään ehtineiden nuorisovalmennusvalmennuksessa nykyaikaisia ja ymmärretäänkö voimaharjoittelun vaatimukset oikein?

Voimaharjoittelua usein kuulee edelleen käsiteltävän negatiivisten adjektiivien kautta: jäykkä, kömpelö, loukkaantumisherkkä jne. Tutkimustiedonkin valossa voidaan todeta, että ajoissa salille viedyt tytöt todennäköisesti säästyvät monelta ongelmalta. Monen pojan liikkuvuus taas siirtyy uudelle tasolle levytankoharjoittelun myötä.

Suhteellisen voiman käsite on aina ajankohtainen hyppy- ja juoksulajeissa mutta 7,26 kilon rautapallo ei tunne suhteellisuutta. Miesten kiekon ja kuulan ollessa heikoimmillaan 25-vuoteen, on aiheellista kysyä, leimaako heittolajien nuorisovalmennusvaiheen voimaharjoittelua liika varovaisuus, jolloin murrosikäisten poikien otollisin herkkyyskausi voimalle menetetään. Tämän ajan ilmiönä voi kuulla 17-sarjan heittäjistä, jotka keskittyvät vain tekniikkaan.

Heittovalmentaja Seija Saalismaa tunnistaa edelleen nuorten voimaharjoittelusta elävät myytit: ”Voimaharjoittelua pelätään ja suhtautumisessa voimaharjoitteluun on suuria eroja. Leireillä näkee 15-vuotiaita urheilijoita, jotka eivät ole vielä koskeneetkaan levytankoon. Voimaharjoittelu ei ole missään vaiheessa vahingollista mutta varhaisessa vaiheessa enemmän tekniikoiden sisäänajoa. Kun kasvupyrähdyksen piikki on tasoittunut, ollaan valmiita aloittamaan tehokas voimaharjoittelu.”

Parhaiten Mika Halvarin valmentajana tunnetuksi tullut Janne Palokangas avaa ajatuksiaan heittojen voimaharjoittelusta. ”Huipun vaatimat voima-arvot pitää kehittää valmiiksi 25-vuotiaaksi mennessä, nykyään ehkä jopa aikaisemminkin, sillä näyttää että huipulle noustaan nuorempana ja kasvetaan varhaisemmin. Kovien voima-arvojen ohessa räjähtävyys pitää näkyä myös loikissa ja kiihdytyksissä.”



Klassisiin ominaisuustaulukoihin törmää nykyään yhä harvemmin. Uuden polven valmentajat usein leimaavat ne vanhanaikaisiksi. Mutta onko ominaisuustaulukoiden tarpeellisuudesta keskustelu vääristynyttä? Usein ominaisuustaulukoita käsitellään sitä kautta, että etsitään yksi eniten keskiarvoista poikennut huippu, joka todistaa taulukot tarpeettomaksi.

”Kun ANMJ-leireillä pidän koulutusta valmentajille, lyön ensimmäisenä pöytään ominaisuustaulukot: millä arvoilla pituuden miesten ja naisten SE-tulokset on tehty. Jokaiselle urheilijalla on omat vahvuudet ja heikkoudet, mutta kiertoteitä ei kannata etsiä.”, toteaa Kataja.

Myös Vakkuri ja Palokangas pitävät ominaisuustaulukoita edelleen ajankohtaisina. ”Esimerkiksi naisottelijoista laaditut ominaisuustaulukot korreloivat hyvin tehtyihin pisteisiin”, Vakkuri näkee.

Perusasiat edellä

Perusasioista puhuminen kuulostaa aina hieman kliseiseltä, juniorien harjoittelussa perusasioiden tulisi kuitenkin olla keskiöissä. Yleisurheilukouluista pääsee kasvamaan nuorisovalmennusvaiheen alkuun urheilijoita, joilla on selviä puutteita perusliikemalleissa tai liikkuvuudessa. Useamman kokeneen valmentajan suusta kuultua on, että ANMJ-leireillekin tulee urheilijoita, joilla ei vielä esim. vuoroloikkaaminen ole hallussa.

Toinen keskusteluissa esiin noussut ongelma on valmentamisen lyhytjänteisyys. Junioreiden harjoittelu liian usein ohjautuu seuraavan kilpailun mittaisella tähtäimellä. Tavoite voi esim. olla selvitä aitojen kisaväli kolmella askeleella. Tavoite voi toteutua, mutta se ei välttämättä ole palvellut mitenkään hyvän aitatekniikan kehittymistä. Koikkelehtimalla oppii koikkelehtimaan mutta aitajuoksijaksi tullaan nousujohteisten välitavoitteiden kautta.

Vakkuri ja Palokangas haluavat muistuttaa, että valmentajien tulee laittaa urheilijoidensa kanssa vuosisuunnitelmat ja tavoitteen asettelut kuntoon: ”Ei ole mikään itsestäänselvyys, että edes SUL:n valmennusryhmiin kuuluvilla nämä olisivat kunnossa.”, Vakkuri kertoo kokemuksistaan.

Perusasioihin liittyy mielilainaukseni HUU:n sivuilta: ”Vaikuttaa siltä, että nykyään juniorit viettävät harjoituksissa enemmän aikaa kyljellään kuin jaloillaan”. Valitettavasti tämän viisauden lausujaa en muista.

Missä vaiheessa valintoja?

Kuinka pitkälle moniotteluajatukseen perustuvaa harjoittelua pitää viedä, erikoistutaanko yleisurheilussa liian myöhään? Nämä ovat asian ydinkysymyksiä, joihin riittää useita näkökulmia.

Kataja näkee, että lajiryhmävalinta pitää olla tehtynä SM-kilpailuikään tullessa: ”Jos nuori harjoittelee heittoryhmässä, tekee kolme heittoharjoitusta viikossa, joissa kussakin 80 heittoa, kun toinen saman ikäinen harjoittelee monilajiryhmässä ja heittää kerran viikossa 20-30 heittoa, vuositasolla ero heittomäärissä on valtava. Jos tämä parinkymmenen heiton viikkotahdilla etenevä nuori keskittyy heittoharjoitteluun vasta kolme vuotta myöhemmin, kymmenientuhansien heittojen takamatkaa on todella vaikea kiriä kiinni.”

Ahtiainen muistuttaa, että yksilöllisten erojen huomioiminen kasvussa ja kehityksessä on tärkeää. Samoin harjoituspohjan pitää olla kunnossa ennen lajivalintoja: ”Mikäli 6 – 13 vuotiaana on liikuttu ja urheiltu riittävästi lajiryhmä valinta voidaan hyvin tehdä jo SM-kisaikäänkin tullessa 14-15-sarjassa, mutta erot nuorten kasvussa voivat olla suuria, jolloin toisinaan on viisainta odottaa vielä 17-sarjaan. Erityisesti täytyy huomioida erot tyttöjen ja poikien kehitystahdissa. Noin 17 – 20 vuotiaana kannattaa sitten tehdä lopullinen lajivalinta.”

Juniorien harjoittelu kaipaa tehostamista

Löytyykö Suomesta montaakaan seuraa, joka tarjoaisi yleisurheilukouluikäisestä lähtien kilpaurheilun näkökulmasta riittävää harjoitusmäärää? Kuten tiedetään, lasten omaehtoinen arkiliikunta on huomattavasti vähentynyt vuosikymmenten vaihtuessa. Pitäisikö silloin seurojen vastata haasteeseen ja lisätä ohjatun harjoittelun tarjontaa?

”Nykyään on usein niin, että liikuntasuositukset saavuttaakseen lapsen pitää harrastaa ohjatusti kahta-kolmeakin lajia. Monilajisuus voi olla etu, mutta sen ei pitäisi olla välttämättömyys. Yleisurheiluseurojen pitäisi rakentaa enemmän lasten harjoitusryhmiä kilpaurheilun vaatimusten näkökulmasta. 2000-luvun menestyjien taustalta on usein löydetty isä tai äiti urheilijan valmentajana. Monelle tämä malli on ollut ainoa, jolla riittävä harjoituskuormitus riittävän varhain on ollut mahdollista saavuttaa.

Seurojen pitää luoda tälle vaihtoehtoja ja löytää lisää sitoutuneita ja ammattitaitoisia valmentajia, jotka riittävän varhain ottavat ryhmän junioreita ohjaukseensa ja lähtevät viemään heitä eteenpäin määrätietoisesti. Käytännössä tämä vaatii lisää ammattilaisuutta myös juniorien valmennukseen. Yleisurheilukouluputki ilman riittävää nousujohteisuutta jatkuu liian pitkään.”, toteaa Ahtiainen.

”Valmennuksen puute on todellinen. Lahjakkaan nuoren pitäisi saada riittävän hyvää lajivalmennusta riittävän varhain. Pelkkä seuran "yleisvalmennus" ei pitkälle riitä, väheksymättä ollenkaan sen merkitystä.”, Saalismaa kuvailee kokemiaan nuorisovalmennuksen ongelmia.

Yhteenveto

Kaikkien lajiryhmien ”perusopinnot” pitää suorittaa lapsuudessa. Se on myöhemmän menestyksekkään harjoittelun perusta lajivalinnasta riippumatta, tätä tuskin kukaan kiistää. Kirjoitusta varten haastateltujen kesken vallitsee pitkälti yhteneväinen käsitys siitä, että ideologia juniorivalmennuksen linjan takana on oikea.

Esiin nostetut ongelmat liittyvät lähinnä sen käytännön toteutukseen. Myös urheiluliiton koulutustarjonta on pääpiirteissään oikeilla jäljillä. Tietyt käsitteet saattavat vaatia kirkastamista ja ongelmallisiksi nähdyt valmennuksen osa-alueet lisää painotusta. Koettujen käytännön ongelmien ratkomisessa seurojen valmennus- ja nuorisopäälliköt ovat tärkeässä asemassa. Samoin valmentajien itsensä tulee jatkuvasti arvioida omaa toimintaansa.

Myös yleisurheilun laji- ja harjoituskulttuuri on tämän kirjoituksen teemassa hyvin keskeinen ulottuvuus, joka ansaitsisi oman kirjoituksensa. Aiheellinen kysymys on, tukeeko lajikulttuuri juniorien harjoittelua huippu-urheilutähtäimen vaatimalla tavalla?