Tylyt tilastot näyttävät, kuinka Suomesta on tullut naisten sprinttihiihdon kehitysmaa

Naisten sprinttihiihto on ollut maastohiihdon maailmancupissa viime vuosien aikana ruotsalaisten juhlaa. Sinikeltaiset värit ovat kilpailusta toiseen laajalla rintamalla kilpailun keulapäässä, ja jopa kolmoisvoitot ovat ajoittain olleet enemmän sääntö kuin poikkeus.

Jopa lajin mahtimaa Norja on ollut jäänyt Ruotsin jyrän alle. Ainoastaan viime kauden toisella puoliskolla Kristine Stavås Skistad onnistui rikkomaan ruotsalaisrintaman ja palauttamaan norjalaisvärit jälleen sprinttikisojen kärkipaikalle.

Suomalaiset ovat puolestaan saaneet seurata ruotsalaisten ja norjalaisten kilpakumppaneidensa finaalitaistoja useimmiten ladun varrelta tai mahdollisesti jopa jo hotellihuoneelta, kun oma kilpailupäivä päättyi jo karsintavaiheessa. Suomalaisten huippuotteet sprinttikisoissa ovat olleet lähinnä yksittäisiä ohimeneviä välähdyksiä.

Ruotsi siis dominoi naisten sprinttimatkoja ja norjalaisetkin pysyvät hyvin mukana kansainvälisessä vauhdissa, vaikka vajaan kymmenen vuoden takainen täydellinen hallinta laajalla rintamalla onkin jäänyt historiaan. Suomi erottuu perinteisten hiihdon mahtimaiden joukosta selvästi heikompana.

Mutta kuinka paljon Suomi todella on jäljessä läntisiä naapurimaitaan? Entä kuinka nykyiseen tilanteeseen on päädytty? Etusuora sukelsi tilastoihin ja tutki, kuinka suomalaiset ovat suoriutuneet maastohiihdon maailmancupin naisten sprinttikisoissa kausien 2007-2024 välillä. Vertailussa tarkasteltiin voittoja, palkintosijoja sekä finaalipaikkoja.

Tämä ajanjakso valittiin, koska kausi 2006/2007 oli ensimmäinen, jolloin koko kauden ajan käytettiin nykyistä sprinttihiihdon kilpailumallia, jossa karsinnasta jatkoon pääsee 30 ja erävaiheessa kisataan kuuden urheilijan erissä. Aiemmin erissä mukana oli vain 16 urheilijaa ja yhdessä erässä mukana oli neljä hiihtäjää.

Voisikin siis sanoa, että vertailussa tutkittiin voimasuhteiden kehitystä modernin sprinttihiihdon aikakaudella. Suomalaisnäkökulmasta tämä kehityskulku on ollut kaikkea muuta kuin positiivinen.

Voitot ovat kiertäneet suomalaisia jo toistakymmentä vuotta

Suomalaista sprinttihiihdon maailmancupin osakilpailuvoittajaa saa etsiä tilastoista vuosien takaa. Kun ruotsalaiset tuulettavat voittoja ja lähes viikottain ja norjalaisetkin pääsevät tasaisen säännöllisesti voittojen makuun, on suomalainen sprinttihiihto ollut voitoton jo yli 10 vuotta.

Edellinen suomalainen sprinttihiihdon maailmancupin voittoa juhlinut urheilija on jo edesmennyt Mona-Liisa Nousiainen (os. Malvalehto), joka saapui ensimmäisenä maaliin perinteisen sprintissä Liberecissä 12.1.2013. Tämän jutun kirjoituspäivänä edellisestä suomalaisvoitosta on siis kulunut jo 3988 päivää.

Suomalaisen edellisen voiton jälkeen ruotsalaiset ja norjalaiset ovat sen sijaan voittanut senkin edestä. Kun suomalaiset ovat voineet vain haaveilla sprinttivoitosta, ovat ruotsalaiset nousseet korkeimmalle korokkeelle 46 kertaa ja norjalaiset juhlineet 40 otteeseen.

Ruotsalaisten ja norjalaisten ylivoima suomalaisiin ei kuitenkaan ole aina ollut tällainen. Tarkastelujakson alussa suomalaiset olivat nimittäin voitoissa mitattuna pohjoismaiden ykkönen. Kaudella 2007 Suomi saavutti Virpi Kuitusen ansiosta neljä sprinttivoittoa, kun norjalaiset onnistuivat voittamaan kahdesti ja ruotsalaiset jäivät kokonaan nuolemaan näppejään.



Kaudella 2008 Suomi ja Norja voittivat molemmat kahdesti ja Ruotsi kerran. Seuraavalla kaudella Suomi oli puolestaan ainoa Pohjoismaa, joka pystyi sprinttivoittoon, kun Pirjo Muranen tuuletti Rybinskissä vapaan hiihtotavan sprintin voittoa. Tämä on myös edellinen suomalaisvoitto sprintissä vapaalla hiihtotavalla.

Kaudesta 2010 eteenpäin Mona-Liisa Nousiaisen sprinttivoitto kaudella 2013 onkin suomalaisten ainoa tilastomerkintä. 2010-luvun alussa norjalaiset nappasivat itselleen sprinttivaltikan ja dominoivat muutamia kausia (erityisesti 2015-2016) aivan miten halusivat. Ruotsin suuri nousu alkoi puolestaan Stina Nilssonin myötä kaudella 2017.

Palkintosijavertailu kuvaa vielä rajummin suomalaisten romahdusta

Voitottomuus ei vielä välttämättä olisi merkki katastrofista, muuten joukkue suorittaisi vahvalla rintamalla. Ruotsalaisten ylivoiman vuoksi myös norjalaisnaisten voittoprosentti oli ennen Skistadin läpimurtoa varsin vaatimaton, vaikka urheilijoita olikin kilpailun kärkipäässä laajalla rintamalla.

Palkintosijapaikkojen vertaileminen ei kuitenkaan suomalaisnäkökulmasta kerro yhtään mukavampia asioita. Kausien 2007-2024 välillä suomalaisnainen on päässyt tuulettamaan palkintojenjaossa sprinttipäivän päätteeksi 34 kertaa, kun ruotsalaisnaisten osalta vastaava lukema on 132 ja norjalaisten 177.

Myös palkintosijoissa on nähtävissä sama kehityskäyrä kuin voitoissakin. Kausien 2007-2009 aikana Suomi oli pohjoismaisten kilpakumppaneidensa edellä, kunnes kaudella 2010 Norjan tasossa tapahtui suuri hyppäys ja maastohiihdon perinteinen mahtimaa karisti pohjoismaiset kilpakumppaninsa kannoiltaan.



Ruotsiin verrattuna Suomen taso ei kuitenkaan palkintosijoissa mitattuna romahtanut vielä tässä vaiheessa. Sinivalkoinen ja sinikeltainen joukkue olivat itse asiassa varsin tasavertaisia, ja palkintosijojen kumulatiivisessa vertailussa Ruotsi menikin Suomen ohi vasta kaudella 2015.

Tämän jälkeen Ruotsi ei kuitenkaan jäänyt enää itäistä naapuriaan odottelemaan, vaan karisti Suomen kauas kannoiltaan. 2010-luvun puolivälin tapahtuikin suuri mullistus sprinttihiihdon valta-asetelmassa, kun lajin ykkösmaa Norja ei enää saavuttanutkaan enää menestystä samaan tahtiin, kun Ruotsi alkoi nousta lajin kärkeen yhä kovemmalla rintamalla.

Nykyistä menestystä seuratessa onkin todella hämmästyttävää todeta, kuinka Suomi ja Ruotsi olivat vielä vajaat 10 vuotta palkintosijoissa mitattuna tasavertaisia. Tämän jälkeen Ruotsin on saavuttanut lähes 100 palkintosijaa, kun Suomen vastaava lukema on neljä.

Tämä päinvastainen kehityskaari näkyy selvästi myös vertailtaessa palkintosijojen jakautumista eri kausien välillä. Suomi saavutti tarkastelujakson 34 palkintosijasta 76 prosenttia kausien 2007-2009, kun taas Ruotsi on saanut yli puolet 132 podiumpaikoistaan kausien 2019-2024 välillä.



Mielenkiintoinen vertailu sprinttimenestyksessä on myös palkintosijojen jakautuminen hiihtotapojen välillä. Suomi on nimittäin saavuttanut palkintosijoistaan 71 prosenttia perinteisellä hiihtotavalla. Ruotsilla ja Norjalla vastaavaa eroa hiihtotapojen välillä ei sen sijaan ole, vaikkakin ruotsalaiset ovatkin aavistuksen enemmän (56 %) saaneet podiumeja vapaalla.

Huomioitavaa on myös se, että Suomen viimeisimmät palkintosijat ovat kaikki tulleet perinteisellä hiihtotavalla. Edellinen vapaan hiihtotavan sijoitus kolmen parhaan joukkoon löytyy jo lähes kellastuneilta historian lehdiltä joulukuulta 2009.



Aino-Kaisa Saarinen oli kolmas vapaan hiihtotavan sprintissä Davosissa tasan 14 vuotta ja 5113 päivää sitten. Saarisen menestyksen jälkeen ruotsalaiset ovat olleet vapaan sprinteissä kolmen parhaan joukossa 71 kertaa ja norjalaiset ovat vapaalla hiihtotavalla nousseet podiumille 76 kertaa.

Pohjoismaisten kilpakumppaniensa lisäksi Suomi on vapaan sprinteissä jäänyt jälkeen myös monista muista hiihtomaista, sillä Norjan ja Ruotsin lisäksi myös 10 muuta maata on saavuttanut vapaan hiihtotavan podiumin Saarisen podiumin jälkeen. Näiden maiden joukkoon kuuluvat myös mm. Ranska, Kanada ja Slovakia.

Vapaan sprinttikilpailujen palkintosijat 13.12.2009 jälkeen

Podiumpaikkoja mitattaessa Suomesta on siis tullut maastohiihdon lilliputti. Kun katsotaan pelkästään vapaan palkintosijoja, ovat esimerkiksi Yhdysvallat, Slovenia ja Sveitsi menestyksessä valovuosia suomalaisia edellä.

Finaalipaikat antavat karun kuvan tason kapeudesta

Suomalaisten tilanne vertailussa ei muutu yhtään mairittelevammaksi, kun menestysmittaria lasketaan vielä astetta alemmaksi, eli finaalipaikkoihin. Sen sijaan top6-sijojen vertailu osoittaa, kuinka huolestuttavan kapea suomalaisten sprinttihiihdon Suomen sprinttihiihdon taso on myös terävimmän kärjen takana.

Saavutettujen finaalipaikkojen kumulatiivinen vertailu kaudesta 2007 eteenpäin kertoo oikeastaan täsmälleen saman tarinan kuin palkintosijojenkin vertailu. Tarkastelujakson alkupuolella Suomi oli erittäin hyvin mukana kansainvälisessä kilpailussa ja suomalaiset urheilijat olivat vakiovieraita sprinttikisojen viimeisessä vaiheessa.



2010-luvun alkupuolella Norja nousee kuitenkin selvästi, mutta Ruotsiin verrattuna Suomen tilanne ei vaikuta huolestuttavalta. Suomen ja Ruotsin käyrät etenevät itse asiassa jopa varsin tasaisesti kauteen 2015 asti, jolloin suomalaisten finaalipaikat tyrehtyvät ja Ruotsi alkaa kahmia niitä kaksin käsin.

Kaudesta 2016 eteenpäin trendi ja Suomen ja Ruotsin välillä on varsin selvä. Suomeen finaalipaikkoja tällä aikavälillä kertyy ainoastaan 20, kun taas Ruotsin vastaava lukema on 175. Tämä on jopa enemmän kuin Norjalla, jolla top6-sijoja on samalta ajalta 146.

Finaalipaikkojen määrän lisäksi on hyvä tarkastella myös finaaliin asti selviytyneiden urheilijoiden määrää. Tämä vertailu kertoo sen, ettei Ruotsin ja Norjan menestys selity ainoastaan yhdellä tai kahdella poikkeusyksilöllä, vaan maat ovat pystyneet tuottamaan suuren joukon maailmancupin finaalitasolle pystyviä urheilijoita.



Suomen kohdalla tilanne on täysin päinvastainen. Vuosien 2017-2021 Suomen vähäinenkin sprinttimenestys oli täysin Krista Pärmäkosken varassa, eikä tilanne edellenkään ole juuri parantunut, vaan finaalitasolle on noussut vain yksittäisiä urheilijoita. Ainoana positiivisena poikkeuksena on kausi 2021, jolloin peräti kolme suomalaista pääsi loppukilpailuun.

Mikä selittää tason romahdusta?

Vähäiset finaalipaikat ja muu menestymättömyys selittyvät varsin paljon sillä, ettei Suomen naisten joukkueen perusrunko juurikaan uusiutunut kausien 2012-2022 välillä. Viime vuosina sprinteissä parhaiten pärjänneistä urheilijoista Pärmäkoski, Kerttu Niskanen ja Anne Kyllönen saavuttivat uransa ensimmäiset finaalipaikat jo kausien 2012-2013 aikana.

Suomen hiihtohistoriassa on lähes 10 vuoden jakso, jolloin Suomi ei onnistunut nostamaan yhtäkään uutta urheilijaa maailmancupin sprinteissä finaalitasolle. Kaudella 2013 Kerttu Niskanen ja ampumahiihtäjä Mari Eder saavuttivat uusina suomalaisniminä finaalipaikan sprinteissä, mutta seuraavat uudet finaalihiihtäjät saatiin vasta kaudella 2022, kun Johanna Matintalo ja Katri Lylynperä hiihtivät Rukalla kuuden parhaan joukkoon.

Suomen juniorituotanto on siis yskinyt todella pahasti ja se näkyy nyt myös karulla tavalla menestyksessä. Samaan aikaan naisten maastohiihdossa on näkynyt myös yhä voimakkaampi sprintin ja normaalimatkojen menestyjien eriytyminen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Suomen sprinttimaineesta ovat sen sijaan huolehtineet samat urheilijat, jotka ovat menestyneet myös normaalimatkojen puolella. Vasta viimeisten parin vuoden aikana Matintalon, Lylynperän ja Jasmi Joensuun mukana sprinttipuolen vahvimmiksi nimiksi on alkanut nousta selvästi enemmän sprinttiin panostavia urheilijoita.



Samaan aikaan kun Suomen juniorituotanto sprinttihiihdossa on ollut kriisissä, on Ruotsi onnistunut kasvattamaan omaan hiihtoonsa kultaisen sukupolven. Vuodesta 2014 aina kauteen 2021 asti Ruotsista nousi joka vuosi vähintään yksi uusi urheilija finaalitasolle maailmancupin sprinteissä.

Samaan aikaan kun Suomesta ei tullut yhtään uuttaa finaalitason hiihtäjää, nousi Ruotsista top6-urheilijoiden joukkoon kaikkiaan 11 uutta nimeä. Tähän joukkoon mahtuvat kaikki Ruotsin nykyisen sprinttimaajoukkueen runkohiihtäjät.

Tiivistäen Suomen romahdus selittyy siis sillä, ettei Suomen sprinttimaajoukkue ole onnistunut juuri uudistumaan. Samaan aikaan Ruotsin järjestelmä puolestaan tuottaa yhä uusia menestyjiä. Kaiken lisäksi nykyisetkin tähdet ovat vielä sen verran nuoria, että Ruotsi voi hyvinkin dominoida sprinttihiihtoa vielä ainakin seuraavat 10 vuotta.

Suomen tilanteessa on kuitenkin paljon enemmän valoa kuin vielä pari vuotta aiemmin. Uusina niminä kärjen tuntumaan ovat jo aiemmin mainittujen nimien nousseet myös mm. Jasmin Kähärä, Tiia Olkkonen sekä Amanda Saari. Lisäksi Hilla Niemelältäkin on nähty välähdyksiä ja Eevi-Inkeri Tossavainen voitti vakuuttavalla tavalla nuorten maailmanmestaruuden viime talvena.

Kaikilla potentiaalisilla suomalaisurheilijoilla on kuitenkin vielä todella pitkä matka sille tasolle, jolla ruotsalaiset tai norjalaiset kilpakumppanit tällä hetkellä menevät. Pieniä positiivisia askeleita on nähty heiltä kaikilta, mutta ilman Linn Svahnin kaltaista salamanousua tyhjyydestä maailman huipulle ei heiltä keneltäkään voi odottaa nousua kansainväliseen kärkeen vielä ainakaan pariin kauteen.

Siis vaikka toivoa onkin paremmasta, tulevat Suomen tilastot pohjoismaisessa vertailussa muuttumaan valitettavasti vielä nykyistäkin pahempaan suuntaan. Perjantaina Trondheimissa kisattavan vapaan sprintin jälkeen Ruotsi ja Norja lienevät palkintosijatilastoissa yhä kauempana edellä ja Aino-Kaisa Saarinen saa edelleenkin olla edellinen suomalainen vapaan sprintin palkintosijaurheilija.