Pärmäkoski ja ”bona fide”

Tuomo Salonen on keskimatkojen juoksijakonkari, mutta pinnan alla tapahtuu paljon muutakin. Tuomo aloittaa Etusuoran bloggarina ja löydät jatkossa kaikki hänen blogikirjotuksensa sivulta Tuomo Salonen - blogi.

Katsojille kävi ilmi loppusuoran hidastelusta sekä heti maaliintulon jälkeen seuranneesta tv-haastattelusta, että tarkoituksena oli jättäytyä pois jatkosta, jotta tiukkoja sprinttirykäyksiä kertyy päivälle ainoastaan kaksi kappaletta. Nyt kävi kuitenkin niin että jälkikäteen alkoi melkoiset käräjät, vaikka jatkopaikat menivät niitä hamuaville ja kansakunnan kärkihiihtäjä sai haluamansa määrän kovatehoisia suorituksia treenipankkiinsa. Mistä on kyse?

”Bona fide” on latinankielinen termi, jolla tarkoitetaan hyvässä uskossa tai vilpittömässä mielessä toimimista. Urheilussa tämä kääntyy parhaansa yrittämiseksi ja tarkoittaa sitä että urheilija pyrkii parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Joukkuelajien pelin tiimellyksessä voi olla vaikea arvioida parhaansa yrittämistä kaikissa tilanteissa, joskin räikeitä tahallisia väärinkäytöksiä paljastuu ajoittain – usein vedonlyöntiin liittyvinä kokonaisuuksina, kuten Suomessakin tiedämme niin pesäpallon kuin jalkapallonkin kohdalta. Yksilölajeissa puolestaan saattaa realisoitua myös tilanteet, joissa urheilija katsoo paremmaksi omalta kannaltaan jättää maksimaalisen suorituksen tekemättä ja tämä näkyy selvästi myös ulkopuolisille. Tästä oli kyse Pärmäkoskenkin kohdalla. Urheilullisesti ajateltuna täyden sprinttipäivän rypistäminen olisi voinut olla napsun verran liian kova rasitus juuri tässä vaiheessa kilpailukauden kynnyksellä. Toteutustavaksi ylimääräisten starttien välttämiselle valikoitui tapa, jolla urheilija ajatteli muiden hyötyvän siitä vapaasta paikasta, joka häneltä välieristä jää.


Vaikka formuloissa tallimääräykset kuuluvat lajiin, on muissa lajeissa parhaansa yrittäminen kirjattu jopa sääntöihin. Hiihtoliiton kilpailusäännöt pitävät lähtökohtana pyrkimystä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Yleisurheilun kansainvälisistä säännöistä löytyy kohta, jossa kilpailijan osallistuminen myöhempiin lajeihin evätään, jos tämä ei ole kilpaillut rehellisesti parastaan yrittäen. Siinä missä Hiihtoliiton kilpailusääntöjen kohta on kirjattu pääasiallisesti sopupelien estämisenä, on yleisurheilun sääntöjen tarkoituksena vaikuttaa siihen että urheilijat pyrkivät lajiin osallistuessaan parhaaseen tulokseen kaikissa tilanteissa, vaikka myöhempiä lajeja varten säästely saattaisi joissain tilanteessa olla urheilijalle edullista.

Käytännön tasolla mieleen tulee pari esimerkkiä tilanteista, joissa parhaansa yrittäminen on yleisurheilussa vaarantunut. Vielä joitakin vuosia sitten SM-hallien ohjelmaan kuului 400 metrin juoksussa sama päivänä alkuerät ja finaali, sekä hallista riippuen joskus A- ja B-finaalit erikseen. B-finaalista pystyi saavuttamaan loppusijoituksen 5.-8., joten kilpailijoilla ei mitalimahdollisuuksien jo karattua ollut kovin suurta kannustetta yrittää parastaan toista kertaa saman päivän aikana ankaralla happomatkalla. Seuraavan päivän lajeihin säästely houkutti urheilijoita ja tämä näkyi ajoittain myös suorituksissa. B-finaalit poistuivat sittemmin kyseisistä tilanteista, joten nykyään vastaavaa ongelmatilannetta ei pääse muodostumaan.

Toinen esimerkki tulee isommilta areenoilta, sillä Lontoon olympialaisissa vuonna 2012 nähtiin episodi, joka hakee vertaistaan. Algerialaisjuoksija Taoufik Makhloufi ilmestyi mukaan 800 metrin alkueriin, mutta vaihtoi kilpajuoksun hölkäksi jo 150 metrin jälkeen ja keskeytti pian tämän jälkeen. Tämän tempun seurauksena Makhloufi hylättiin, sillä hänen katsottiin rikkoneen sääntökohtaa parhaansa yrittämisestä. Samalla hänen osallistumisensa seuraavan päivän 1500 metrin olympiafinaaliin oltiin estämässä. Lopulta kuitenkin hylkäys peruttiin lääketieteellisellä perusteella ja Makhloufi oli seuraavana iltana 1500m:n lähtöviivalla pari kaistaletta kinesioteippiä reidessään. Muistin virkitykseksi paljastettakoon että edellisen päivän sivulajin alkuerän pilanneet ”terveysmurheet” olivat muisto vain, kun Makhloufi kiri melko selvään olympiavoittoon.


Vaikka Pärmäkosken teko sotiikin jossain määrin urheilun henkeä ja parhaansa yrittämistä vastaan, ja on ainakin ristiriidassa Hiihtoliiton kilpailusääntöjen kanssa, on kyse kuitenkin tällä kertaa ainoastaan urheilijan huolimattomuudesta. ”Mala fide”, pahassa uskossa tai epärehellisesti toimiminen, edustaa käsitellyn hyvässä uskossa toimimisen vastakohtaa. Onkin helppoa todeta, että varsinaista pahaa uskoa tai epärehellisyyttä ei Pärmäkosken toiminnassa tällä kertaa ollut, pikemminkin päinvastoin. Kansankielellä voikin ajatella Pärmäkosken toimineen kilpakumppaneitaan ja erityisesti seuratoveriaan kohtaan sinänsä vilpittömässä mielessä, mutta sääntöjenvastaisesti oman parhaan suorituksensa tekemättä jättäen. Hiihtoliitolla onkin visainen tehtävä omien sääntöjensä noudattamisessa. Vilpitön mieli kilpakumppaneita ja omaa suksitestaajaa kohtaan ei ole sama kuin vilpitön mieli kilpailla parhaansa yrittäen urheilun henkeä ja etiikkaa suojellen.