Pilvilinnoille ei voi rakentaa

Hiihdossa, yhdistetyssä eikä mäkihypyssäkään koeta enää yllätysnousuja maailman huipulle. Ne ajat, jolloin tultiin suuresta tuntemattomuudesta MM-kisoihin ja suoraan palkintopallille ovat ohi.

Hiihdossa mitaleja voidaan odottaa maailmancupin perusteella vain Iivo Niskaselta ja Krista Pärmäkoskelta. He siis taistelevat henkilökohtaisista mitaleista ja todennäköisyyksien mukaan kumpikin myös sellaisen ottaa.

Tämän lisäksi suomalaisilla on mahdollisuus taistella kaikissa neljässä viestissä mitalista. Jos taas pelataan todennäköisyyksien mukaan, niin neljästä voi tärpätä kaksi. Näin laskien hiihtäjät tuovat kisoista neljä mitalia, toki kuuteenkin on mahdollisuus kaiken osuessa kohdalleen.

Yhdistetyssä Salpausselkä antoi väärän kuvan tilanteesta, sillä Lahdesta olivat poissa kaikki maailman parhaat miehet. Jos oikein positiivisesti ajatellaan, niin joukkuesprintissä Suomella on pieni mahdollisuus pronssille. Siinä ovatkin realistisesti ajateltuna lajin menestymismahdollisuudet näissä MM-kisoissa.

Mäkihypyssä ollaan mukana joukkueena, koska jos ei oltaisi, niin se olisi lajin tulevaisuuden kannalta heikompi homma. Antti Aalto voi parhaimmillaan olla 15:n joukossa, muille täydellinen onnistuminen olisi pääsy toiselle kierrokselle.

MM-kisoista voi siis parhaimmillaan tulla 7 mitalia, mutta realismia on odottaa neljää, niistä puolet viesteistä.

Sen kisojen avauspäivät ovat osoittaneet, että Suomen menestys on aivan liian kapeilla harteilla. Esimerkiksi sprintin eteen ei valmennuksessa olla karrikoidusti sanottuna tehty mitään. Näin katsomosta voisi kysyä, miksi Suomessa ei panosteta sprintteihin? Miksi meillä ei ole omia valmennusryhmiä sprinttereille? Hiihdon päävalmentaja Matti Haavisto voisi vastata tähän kysymykseen.

Otetaan rautalankamalli yleisurheilusta. Eiväthän 100 metrin juoksijat voi pärjätä 800 metrillä, eivätkä mailerit satasella. Sprintin ja perinteisten matkojen välillä kyse on vähän samasta. Miksi Suomessa uskotaan toisin? Tulevaisuus painottuu kuitenkin yhä tiiviimmin hiihtolajeihin, jotka käydään koko ajan yleisön edessä. Ei ole enää kaukana se aika, kun FIS alkaa pohtia KOK:n painostuksesta, pitääkö arvokisoissa olla edes mukana 50 kilometrin hiihtoa. Sprintin merkitys ei siis tule ainakaan vähentymään.

Toinen kysymys on se, ketkä kaikki MM-kisoissa ovat mukana taustajoukoissa. Janne Ahonen on vastannut yhdistetyn joukkueen puvuista koko kauden ajan, Salpausselällä hän toimi myös mäkisuksien "voiteluryhmässä". Janne olisi ollut valmis lähtemään mukaan myös MM-kisoihin, mutta kukaan ei huomannut pyytää häntä.

Oliko asia todella näin? Miksi Ahosta ei kelpuutettu mukaan Itävaltaan? Ehkä yhdistetyn päävalmentaja Petter Kukkonen voisi vastata tähän, kysymys ei kuulemma ollut rahasta. Eikä varmaan myöskään siitä, että Ahonen olisi pelkällä olemuksellaan kyseenalaistanut yhdistetyn mäkivalmentaja Jarkko Saapungin auktoriteetin?