Maailmankisat 1973, osa 1 – Jipcho kihauttaa esteiden ME:n, Putte pulttaa Pren, Virén viides

Jipcho kairaa ME-kunnon Pirkkolan purulta

Nairobilainen vanginvartija Ben Jipcho lähti rypistämään alusta saakka maailmanennätysvauhtia. Tempo kiihtyi loppua kohden: 1000 metriä 2.48 ja 2000 metriä 5.33. Kilometrit 2.48, 2.45 ja 2.41. Maalissa taskunauriit pysähtyivät uuteen maailmanrekordiin 8.13,91. Kisa oli tasokkuudessaan melkein uusintaottelu Münchenin finaalista, sillä Jipcho liiskasi Helsingissä niin entisen ME-miehen Anders Gärderudin kuin olympiapronssimitalisti Tapio Kantasen (8.28,8).

Jipcho asui Suomessa parin viikon ajan. Häntä manageroi toimittaja Pekka Rinne ja avusti HKV:n valmentaja Tero Selvinen. Historian ainoassa Suomi–Kenia-juoksumaaottelussa pari viikkoa ennen Maailmankisoja hän oli rymistellyt jo uransa toisen maailmanennätyksen 8.19,8. Sen jälkeen hän oli käynyt äimistelemässä Pähkähullun Suomen juhannusbakkanaaleja ja tehnyt tuttavuutta muun muassa saunan kanssa. Tuliliemien kittaamisen absolutisti Jipcho jätti alkuasukkaille.

Maailmankisojen lähestyessä näytti kunto hyvältä: Selvinen vei Jipchon Helsingissä Pirkkolan urheilupuiston pururadalle, jossa ensimmäinen 3,1 kilometrin lenkki meni yhdeksässä minuutissa ja toinen heti perään ajassa 8.09.

Jipcho sai vaivojensa palkaksi Maailmankisojen parhaan urheilijan palkinnon, jolla on korkeutta yli kaksi metriä. Viisi vuotta myöhemmin saman kapistuksen keräsi kokoelmiinsa Henry Rono. Tunnustusta tipahteli myös kansainvälisiltä raadeilta: yhdysvaltalainen yleisurheilulehti Track And Field News valitsi Jipchon vuoden 1973 parhaaksi rata- ja kenttäurheilijaksi maailmassa.

Kansainyhteisön kisoissa talvella 1974 vanginvartija voitti vielä esteet ja 5000 metriä sekä tuli kolmanneksi 1500 metrin maailmanennätysriennossa. Sen jälkeen Jipcho ryhtyi juoksemaan kilpaa rahasta, mitä ilmeisesti katui myöhemmin. Ainakin 1970-luvun puolivälissä antamassaan haastattelussa hän valitteli, että “amatöörinä” tienasi paremmin kuin “ammattilaisena”.

Virénin ja Puttemansin uusintaottelu – pääsylippua menee kuin siimaa

Suurin osa 25 000-päisestä yleisöstä osti pääsylipun nähdäkseen olympiasankari Lasse Virénin ja Emiel Puttemansin välisen uusintaottelun vitosella. Hyvä kisasta tulikin. Vuoden 1973 paras kestävyysjuoksija Putte hiillosti porukkaa rytminvaihdoksilla. Viimeisen kierroksen alkaessa Belgian puutarhuri lähti polkemaan kevyellä kaviolla; olympianelonen Steve Prefontaine jäi 400 metrin matkalla kolme sekuntia. Pakollisissa kissanristiäisissä olympialaisten jälkeen rampannut Virén taas hyytyi Pren kyydissä.

Täysin tyytyväinen kisaan ei Puttemans ollut, vaikka niitti vastustajansa kuin kevätruohon. “Hidas kilpailu. Kuusi, seitsemän kierrosta mentiin aivan kävelyvauhtia.”

Pre taas tulkitsi kisan voitoksi, vaikka joutui kiskomaan itsensä kuitiksi. Hyvätapainen jenkki suostui pitämään itseään tästä eteenpäin jonkinmoisena juoksijana, koska oli kepittänyt idolinsa Virénin.

Lätsä-Dave hänniltä voittoon

Kahdella ratakierroksella nousi melkein pääosaan Mike Boit, joka ei jostakin syystä juossut samassa erässä muiden huippujen kanssa. Niinpä olympiapronssimitalisti kävi hoitelemassa B-erän kotiin ajalla 1.46,0.

A-erässä olympiavoittaja Dave Wottle kiri jälleen voittoon reuhka keikkuen. Aikakin oli hyvä 1.45,3. Taakse jäivät Münchenin finalisteista Dieter Fromm ja rapakunnossa Helsinkiin pelmahtanut Robert Ouko. Voittoisaa taktiikkaa kannattaa harvemmin vaihtaa, joten tälläkin kerralla Wottle hölkkäili alkumatkalla muiden takana ja Münchenin tapaan rykäisi kirivaihteen pykälään vasta viimeisellä stadioninpuolikkaalla.

Wottle tosin korosti aikalaishaastatteluissa, ettei passailu alkukierroksella ollut taktiikkaa. “En pääse kovempaa. Koneesta ei lähde irti enempää.”

Wottlen lyhyt mutta värikäs huippu-urheilijan ura päättyi käytännössä jo vuonna 1974, jolloin hän juoksi vielä muutaman kisan ITA-tallin “ammattilaisena”. Varsinaisen elämäntyönsä Ohion maisteri teki yliopiston hallintovirastossa, mikä työ lienee ollut juoksu-uran jälkeen tehokkaasti palauttavaa.

Aitoja, tunteita

400 metrin aitojen olympiavoittaja John Akii-Bua voitti roinalla täytetyn ratakierroksen ylivoimaisesti. Voittoajaksi räpsähti kohtalainen 49,3, kun ottaa huomioon, että kaveri hidasteli loppupitkällä ja irvisteli toiseksi jääneelle USA:n olympiahopeamitalisti Ralph Mannille. Kalifornian sälliltä meni kuppi nurin moisesta. Hän ripitti maalissa ugandalaista sanoilla, joista nykyaikana koituisi seurauksia: “Painu takaisin viidakkoon, kun et osaa kerran käyttäytyä!” Lehdistötilaisuudessa Ugandan olympiavoittaja esiintyi itsevarmana: “En kuuntele Mannin herjoja.”

Ugandassa piti noina aikoina valtaa länsivastainen ja ilmeisesti mustan Afrikan ainoa kansallissosialistinen valtionpäämies Idi Amin, joten Akii-Bua halusi arvatenkin varmistaa, että suosiota piisaa kotikentälläkin.

Maailmankisojen jälkeen Akii-Bua vaihtoi ylleen puhtaan paidan ja matkusti kilpailuturneensa seuraavaan kohteeseen Joensuuhun.

Mona-Lisa Pursiainen puksuttaa SE:n 23,1

Tahko Pihkalan, Martti Jukolan ja muiden setämiesten vuosikymmeniä sitten aloittama myyräntyö naisten yleisurheilua vastaan kantoi hedelmää vielä vuonna 1973. Maailmankisojen ohjelmassa oli vain yksi naisten laji. Mona-Lisa Pursiainen niputti 200 metrillä DDR:n Ellen Strophalin (myöh. Streidt) ja kaasutti uuden Suomen ennätyksen 23,1. Rapsakkaampaakin kyytiä olisi vielä tarjolla kauden mittaan.

Täytelajina kirmaistiin alle 14-vuotiaiden poikien 1000 metriä. HKV:n varhaisteini Ilkka Äyräväinen kipaisi 7:nneksi, Raision kloppi Lars Sörensen 15:nneksi ja Porvoon kossi Tommy Ekblom 16:nneksi. Myöhemmin aikuisiällä sama kolmikko otteli keskenään kiivaasti 3000 metrin estejuoksun mitaleista. Tommy ei antanut junnukisan takaiskun lannistaa mieltään vaan nousi Suomen parhaaksi estesepoksi, joka juoksi kaksi kertaa peräkkäin olympiakisojen loppukilpailussa.

Lähteitä:
Helsingin Sanomat 28.6.1973
Ilta-Sanomat 25.7.2020
Tilastopaja