Uutuuskirja paljastaa Suomen urheiluhistorian traagisimman tähden taustat

Tätä kenties Suomen urheiluhistorian traagisinta tarinaa ruoditaan ansiokkaasti Ilta-Sanomien kokeneen urheilutoimittajan Marko Lempisen tällä viikolla julkaistussa teoksessa Langennut legenda - Mika Myllylä (Tammi).

Kirja on jo toinen tänä syksynä julkaistu teos Haapajärven maailmankartalle 1990-luvulla hiihtäneestä olympiavoittajasta.

Mika Wickströmin elokuussa julkaistun elämäkerran Mika Myllylän elämä 1969-2011 (Otava) kätilönä toimivat hiihtäjän huippuvuosien manageri Ismo Väänänen sekä Mikan Pia-sisko.

Lempisen kirjan keskeisimmät haastateltavat ovat olleet hiihtäjän vaimo Suvi, lapset Benjami, Olivia ja Wiljami sekä joukko hiihtovaikuttajia, mm. ex-päävalmentaja Pekka Vähäsöyrinki.

Kirjan tyylilajia voi kuvailla suurille urheilutarinoille tyypilliseksi miesten saippuaoopperaksi, jossa Marko Lempinen on suvereeni mestari.

Karu mies uhmaa läheistensä toiveita ja odotuksia, koettelee kehonsa ja mielensä rajoja, saavuttaa himoitsemiaan mestaruksia, kunnioitusta, rikkauksia ja rakkautta mutta erehtyy elämänsä aallonharjalla astumaan vihollisen asettamaan miinaan. Tämän jälkeen edessä on vain vääjäämätön, kivulias ja selittämätön tuhoutuminen.

Fyysisen ja henkisen kiusaamisen uhriksi lapsuusvuosinaan Ruotsissa joutunut Myllylä muutti perheineen Haapajärvelle teini-iän kynnyksellä. Hiihtosankaruus alkoi kiehtoa niin paljon, että opinnot jäivät peruskouluun ja asialistalle tuli haave urheiluammattilaisuudesta.

Teini-ikäisen Myllylän harjoittelu oli vimmaista, sillä suvulle täytyi näyttää, että päätös tavanomaisen opiskelu- ja työuran jättämisestä oli onnistunut ja tuloksekas.

Menestystä alkoikin kerääntyä pian. Ensimmäisen kerran Myllylä ylsi nuorten SM-mitaleille Kuusamossa keväällä 1985 kisareissulla, jolla haapajärvinen majoittui valmentajansa Aarne Ahon kanssa paikallisen poliisiaseman juoppoputkassa.

Nuorukaisen harjoittelu oli maanista ja ajoittain jopa omaa terveyttä halveksuvaa.

Pihtiputaan Saapasjalkarockiin Myllylä pakkasi mukaan rullasukset, joilla lähti krapula-aamuun herättyään vauhdikkaalle lenkille korjaamaan morkkistaan. 1980-luvun lopulla Vuokatin maajoukkueleirillä Myllylä piti hiihtokaverinsa uuvuttanutta kyytiä, vaikka takana oli juuri ollut kolme viinanhuuruista vuorokautta Kalajoen juhannusjuhlilla.

Yläkroppansa voimatasoihin Myllylä oli tyytyväinen vain silloin, kun peräkkäin meni vähintään 300 etunojapunnerrusta. Maksimaalista hapenottokykyä mittaavassa mattotestissä hän oli viiden maailman kovimman puhaltajan joukossa.

Rakkaus löytyi kesällä 1989 Lestijärven tanssilavalta, kun Mika iski itseään neljä vuotta nuoremman hiihtäjätytön Suvi-Päivikin heittämällä tämän edessä tyylipuhtaan spagaatin.

Syvästi rakastunut Mika pääsi ensimmäisen kerran arvokisoihin Italiassa järjestetyissä MM-kisoissa 1991, joista hän lähetti Suville joka päivä uuden lepertelykirjeen koti-Suomeen.

Suvi hyväksyi muitta mutkitta Mikan ratkaisun alkaa käyttää kiellettyä dopingainetta epo-hormonia syksyllä 1993.

Ainetta, jolle ei ollut vielä keksitty luotettavaa testimenetelmää, käyttivät maailman parhaat norjalaiset, venäläiset, italialaiset ja ruotsalaiset hiihtäjät, eikä suomalaisilla olisi ollut asiaa kirkkaimmalle huipulle ilman tätä huiputusta. Epoa säilytettiin Myllylöillä arkisesti jääkaapissa.

Epon käytön aloittaminen antoi Mikalle mahdollisuuden saavuttaa arvokisamitaleja, joita alkoikin kertyä kuin liukuhihnalta.

Lillehammerin 1994 kolme olympiamitalia siivittivät Haapajärven kaupungin talkoilemaan Mikalle ja Suville omakotitalon.

Kultakantaan iskettiin Trondheimin MM-kisoissa 1997, kun Mika ylsi maailmanmestariksi 50 kilometrillä. Palattuaan alle 10 000 asukkaan kotikaupunkiinsa Haapajärvelle oli mestaria juuri ennen puolta yötä ottamassa vastaan lähes 4000 kansalaista.

Myllylän uran täyttymyksen hetki koitti Naganon olympialaisissa 1998, kun hän voitti ylivoimaiseen tyyliin avausmatkan 30 kilometriä.

Naganossa alkoi näkyä myös Mikan elämän kompleksisuus. Pari päivää ennen miesten viestikisaa hän tempaisi kunnon kännit suksimerkkinsä tilaisuudessa, ja ylivertaisessa kunnossa olleen Myllylän kulku viestissä olikin poikkeuksellisen takkuista.

Olympialaisten jälkeen Mika jätti väliin Holmenkollenin maailmancupin osakilpailun, koska oli humaltunut vahvasti hiihtäjiä Falunista Osloon kuljettaneessa bussissa.

Huimimpina menestysvuosina Mikan hiihtokauden jälkeiset kevään ylimenokaudet kestivät tavallisesti 3-4 viikkoa, ja ohjelma koostui pääosin alkoholin nauttimisesta.

Vielä Ramsaun MM-kisoissa 1999 Myllylä oli hiihtomaailman suvereeni kuningas. 30 ja 10 kilometrin maailmanmestaruuksien jatkoksi hän otti Itävallassa MM-kullan myös 50 kilometrin kisassa, vaikka oli yrittänyt keskeyttää urakkansa tässä kilvassa heikkojen suksiensa takia.

Tulisimman menestysnälkänsä jo tyydyttänyt Myllylä sai itsensä ylivertaiseen kuntoon vielä Lahden MM-kisoihin 2001. Kotikisoissa hän jäi kuitenkin viiden muun suomalaisen tapaan kiinni Hemohes-nimisen kiellettyjen aineiden listalla olleen dopingaineen käytöstä.

Dopingkärystä käynnistyi tapahtumasarja, joka ajoi hiihtäjäsankarin päihdekierteeseen, avioeroon ja lopulta kuolemaan heinäkuussa 2011.

Myllylän uran päättymistä seuranneet elämänhallinnalliset vaikeudet kerrotaan Lempisen kirjassa seikkaperäisesti useiden hiihtäjän läheisesti tunteneiden henkilöiden suulla.

Tuntemattomien kansalaisten solvausta langennut herkkä ex-sankari oli joutunut sietämään muun muassa Suomen ja Venäjän välisessä jalkapallomaaottelussa Olympiastadionilla vuonna 2009.

Hiihtäjistä kovia aikoja ovat joutuneet kestämään myös Lahden MM-kisoissa kärynnyt Janne Immonen sekä STT-oikeudenkäynneissä tuomittu Jari Räsänen, jotka molemmat paljastavat turvautuneensa alkoholiin. Hiihtovalmentaja Pekka Vähäsöyrinki kertoo olleensa lähellä itsemurhaa.

Myös hiihtourheilusta urheiluna kiinnostuneelle penkkiurheilijalle teos tarjoaa kiehtovia yksityiskohtia ja paljastuksia.

Myllylän poikkeuksellisista lahjoista kestävyysurheiluun kertoo se, että hän juoksi cooperin testissä 3400 metriä juhannuksena 2011 eli vain pari viikkoa ennen poismenoaan.

1990-luvulla karpaasihiihtäjien siivellä lanseerattiin markkinoille kaksi erikoista tuotetta: ternimaito ja alppimaja. Ternimaitoa on yleisesti pidetty humpuukina, jolla hiihtäjät pyrkivät varastamaan huomion käyttöön salaa otetulta epo-hormonilta.

Myös alppimaja paljastuu teoksessa ainakin osittain kulissiksi, jolla ei ollut hiihtoharjoittelussa suurtakaan roolia epon sävyttämällä 1990-luvulla.

Kun Myllylä hiihtokavereineen majoittui Vuokatin urheiluopiston rivitaloasuntoon kyhättyyn alppimajaan, saattoi toiminta rajoittua alkoholijuomien nauttimiseen merenpinnalle säädetyssä ilmanalassa. Jatkobileet löytyivät kerran jopa urheiluopiston uimahallin allasosastolta.

1990- ja 2000-luvuilla arvokisatasolle yltänyt Kuisma Taipale paljastaa, että olisi hyvin todennäköisesti alkanut käyttää dopingia, jos hänet olisi kutsuttu mukaan Hiihtoliiton suojissa toimineeseen dopingrinkiin. Kutsua ei kuitenkaan koskaan kuulunut.

Toimittajalegenda Jari Porttila onnistui MTV3:n kuvaajan kanssa hiippailemaan Suomen mieshiihtäjien majoitustiloihin Naganon olympialaisissa 1998. Harri Kirvesniemi havaitsi tunkeilijat ja työnsi heidät kiivastuneena välittömästi tiehensä.

Ramsaun MM-hiihdoissa 1999 Suomen joukkueella oli huoltoalueella mukana vuokrattu rekan nuppi. Ennen miesten hiihtostartteja ohjaamon nupit peiteltiin huolellisesti ja sisältä nähtiin poistuvan erinäisiä henkilöitä roskapussit käsissään.

Lahden MM-kisoissa 2001 kaikki Suomen joukkueen urheilijat testattiin Jari Isometsän dopingkäryn jälkeen. Ainakin osa Suomen joukkueen jäsenistä antoi tuolloin näytteen lievässä humalassa, sillä hiihtäjät noudettiin testiin alkoholipitoisten miesten MM-viestin kultajuhlien keskeltä.

Suomen Lahden dopingansan virittäjänä pidetään norjalaista antidopinglegendaa Inggard Lereimiä, joka intoutui virnuilemaan juuri kärynneelle Jari Isometsälle siihen malliin, että meinasi saada karpaasilta iskun leukaan.

Janne Immonen oli opetellut epon piikittämistä vuonna 1998 kirjastosta lainaamansa kirjan avulla. Omatoimisesti epoa ja kasvuhormonia käyttänyt Immonen otettiin myöhemmin mukaan Suomen maajoukkueen dopingrinkiin, sillä päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö piti irrallisia dopingin käyttäjiä riskitekijöinä.

Lahdessa MM-kisoissa Immonen vältteli dopingtestiä katkaisemalla sauvansa kesken kisan. Piilossa tv-kameroilta, yleisöltä ja kanssakilpailijoilta toteutettu toimenpide osoittautui niin haasteelliseksi ja fyysiseksi, että näyttelijälegenda Jukka Puotila oli myöhemmin suositellut sotkamolaiselle Teatterikorkeakoulun pääsykokeita.

Ansiokkaan teoksen isoin urheilullinen paljastus ajoittuu vuoteen 2000, jolloin sattui Suomen mieshiihtäjille sattui Norjassa kaksi erikoista tapausta.

Lillehammerin maailmancupin osakilpailussa helmikuussa 2000 kaikki Suomen hiihtäjät joutuivat yllättäen dopingtestiin. Mika Myllylä ei osallistunut näihin kisoihin eikä näin joutunut testattavaksi.

Saman vuoden marraskuussa Beitostølenissä järjestettiin maailmancupin kauden avausosakilpailu. Ennen miesten kisan starttia Mika arvottiin hemoglobiinitestiin.

Testistä palattuaan Myllylä paljasti raivostuneena Jari Porttilalle, että norjalainen testaushenkilökunta oli ottanut hänestä talteen peräti yhdeksän putkea verta. Juuri ennen starttia tämä oli käsittämätön määrä verta, ja Mikan kisa meni ymmärrettävästi pilalle.

Myllylä alkoi aavistella, että norjalaiset pyrkivät käräyttämään hänet. Luotettava epo-testi otettiinkin käyttöön jo seuraavana vuonna.

Beitostølenin tapahtumien jälkeen Mikan käytös muuttui aiempaa aremmaksi ja hän oli valmis luopumaan jopa rahakkaasta sopimuksestaan Haapajärven kaupungin pr-henkilönä.

Kevyttä kritiikkiä kirjalle voi antaa pienistä huolimattomuusvirheistä. Maailman antidopingtoimistoa (WADA) ei ollut perustettu vielä Falunin MM-kisojen 1993 aikaan, eikä Mika Myllylän 30 kilometrin MM-kulta 1999 ei ollut ensimmäinen suomalaismiehen luistelutyylillä saavuttama arvokisavoitto.

Teoksessa esitetään ajoittain myös varsin lennokkaiksi yltyviä teorioita, joilla haetaan selityksiä Mikan liikkeille ja valinnoille.

Ennen Lahden MM-kisoja Myllylä viimeisteli kuntoaan yksityisellä ja salaiseksi tarkoitetulla leirillään Sveitsin St. Moritzissa. Leiripaikka paljastui, kun norjalaislehden toimittajat löysivät suomalaisen ja julkaisivat tästä kuvan.

Kirjassa ihmetellään, miksi norjalaistoimittajat vaivautuivat peräti Sveitsiin asti etsimään Mikaa MM-kisojen aattona. Heti tämän jälkeen todetaan täydentävänä anekdoottina, että St. Moritz on sattumalta myös maailmankuulun italialaisen dopinglääkärin, muun muassa Lance Armstrongin kanssa yhteistyötä tehneen Michele Ferrarin kotipaikka.

Norjalaistoimittajat olivat hyvin todennäköisesti saapuneet Sveitsiin raportoimaan heidän omien MM-edustajistaan, jotka viimeistelivät myös kuntoaan St. Moritzin maisemissa.

Marko Lempinen: Langennut legenda - Mika Myllylä. Tammi. 421 s.